Turkin tasavalta perustettiin vuonna 1923, joten ensi lokakuussa tulee täyteen 100 vuotta. Tasavalta luotiin itsenäisyyssodan ja vallankumouksen kautta vuosina 1919–1923. Itsenäisyyssota, toisin ilmaistuna Anatolian vastarintaliike, käytiin länsimaiden imperialismia vastaan, mutta se oli samanaikaisesti vallankumous sulttaanihallintoa vastaan. Tasavaltaa edeltänyt Osmanivaltio oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen jaettu Lähi-idän arabialueiden osalta Ranskan ja Britannian etupiireihin, ja vuoden 1920 Sèvres’n rauhansopimus sisälsi suunnitelman myös Anatolian eli nykyisen Turkin alueen jaosta. Varsinaiseksi sopimuksen toimeenpanijaksi ilmoittautui Kreikka – maassa unelmoitiin Suur-Kreikan luomisesta Egeanmeren molemmin puolin. Mustafa Kemalin (myöhemmältä kunnianimeltään Atatürk) johtaman voitokkaan Anatolian vastarintaliikkeen jälkeen osmanimuslimeista turkkilaisiksi valtiovallan toimesta ohjattu muslimiyhteisö kykeni näin säilyttämään Anatolian alueet ja perustamaan uuden, sekulaarinationalismiin ja modernisaatioprojektiin kiinnittyneen valtion.
Kansallisen identiteetin rakentamisessa niin sanotuilla me-kertomuksilla on merkittävä rooli. ’Meidän’ vastapainona on tällöin ’muut’. Usein tuon minän yhtenäisyyden ja pysyvyyden eli identiteetin tarvitsema toiseus on jotakin ulkopuolista, kuten toinen valtio tai poliittinen yhteisö. Mutta ei ole harvinaista, että tuo toiseus on myös sisäistä. Tällöin se voi olla myös oman kansakunnan tai valtion menneisyys, jolloin me-kertomus rakentuu sen varaan, millaiseksi me olemme tulleet, miten me olemme kehittyneet omaksi hyväksi (nykyiseksi) itseksemme jonkin murroksen kautta, samalla irtautuen epätyydyttävästä, väärästä tai peräti häpeällisestä menneestä olomuodostamme. Turkin tasavallan satavuotisen historian ajalta on osoitettavissa kaksi selkeää pyrkimystä poliittisen yhteisön uudelleenrakentamiseksi, joissa kummassakin yhteisön oma menneisyys on asetettu nykyisen minän vastakohdaksi. Ensimmäinen on kemalistisen tasavallan sekulaari-nationalistinen modernisaatioprojekti ja Osmanivaltio sen sisäisenä toiseutena. Toinen on vuodesta 2002 alkaen hallinneen Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) islamilais-konservatiivinen valtionmuutosprojekti ja kemalistinen tasavalta sen sisäisenä toiseutena. Molemmat ovat myös toimineet aikansa ulkopoliittisen doktriinin perustana ja perusteluna.
Tässä esseessä tarkastelen tätä tematiikkaa. Kysyn, miten 600-vuotinen osmanien islamilainen imperiumi (1300–1914) on ymmärretty Turkin tasavallassa ja erityisesti miten tuota pitkää suurvaltahistoriaa on eri aikoina hyödynnetty kansallisen identiteetin rakentamiseen ja kulloisenkin valtaeliitin oikeuttamiseen. Tämän lisäksi analysoin, miten tulkinnat Turkin tasavallan perustajasta ja ensimmäisestä presidentistä eli Mustafa Kemal Atatürkista sekä tarjoavat yhteisen pohjan kaikille valtavirran kansallisille historiankertomuksille että samalla avaavat siihen myös merkittävän tulkintaeron ja kiistelyn aiheen. Tätä Atatürkin roolia koskevaa tulkintaeroa puolestaan vertaan Osmanivaltion loppukauden viimeisen vaikutusvaltaisen sulttaanin eli Abdülhamid II:n kiisteltyyn hahmoon.