Nyt kun Suomen naapurissa on verisen hyökkäyssodan aloittanut valtio ja itäraja on käytännössä suljettu, on vaikea eläytyä niihin tunnelmiin, joissa 1990-luvun alkuvuosina elettiin. Tuntematon, pelottava raja oli muuttunut mahdollisuuksien rajaksi. Artikkelimme pureutuu ajanjaksoon, jolloin rautaesiripun murtuminen, globalisaatio, liberaali demokratia, Euroopan integraatiokehitys ja markkinaliberalismi vaikuttivat voimakkaasti alueiden identiteettiin, mahdollisuuksiin ja valtiosuhteeseen. Yksi avaintekijä aluekehitykseen liittyvissä odotuksissa oli Karjalan tasavaltaan suuntautunut lähialueyhteistyö.

Lähihistorian uudessa numerossa ilmestyvä yhteisartikkelimme juontaa kahteen tutkimushankkeeseen. Karjalan tutkimuslaitoksella vuonna 2022 käynnistyneessä hankkeessa (Toimijoiden Karjalat: 30 vuotta rajat ylittävää vuorovaikutusta Pohjois-Karjalassa – UEFConnect) tarkastelun kohteena on Pohjois-Karjalan ja Karjalan välinen yhteistyö Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä vuosikymmeninä ja etenkin yhteistyössä mukana olleiden aktiivien muistot ja kokemukset. Dosentti Mikko Kohvakan 2023 käynnistynyt tutkimusprojekti puolestaan liittyy valtiovallan huolipuheen ja siitä kumpuavien politiikkakäytäntöjen vaikutukseen itäisen rajaseudun kehittämisessä 1920–2020-luvuilla. Tässä artikkelissa halusimme ottaa 1990-luvun lähialueyhteistyöhön poliittisen, sitä kokonaisvaltaisesti tarkastelevan näkökulman, sillä aiheesta ei juurikaan ollut aiempaa tutkimusta. Pohdimme, millaisena lähialueyhteistyön merkitys näyttäytyi Suomen asemoidessa itseään 1990-luvulla eurooppalaisena valtiona. Tarkastelemme myös niitä jännitteitä, joita itärajan avautuminen synnytti ylikansallisten, kansallisten ja alueellisten toimijoiden välille.

Lähialueyhteistyö alkoi pienimuotoisista paikallisista ja usein yksityisten henkilöiden aktiivisuuteen perustuneista yhteydenotoista ja tunnusteluista ja laajeni kuntien, järjestöjen, yliopiston, lääninhallituksen, maakuntaliiton ja muiden alueellisten yhteisöjen ja organisaatioiden sekä liike-elämän tahojen vuosikymmeniä jatkuneeksi pitkäjänteiseksi rajan ylittäväksi vuorovaikutukseksi. Virallisen kehyksen se sai vuonna 1992 Suomen ja Venäjän välillä solmitusta kahdenvälisestä lähialueyhteistyösopimuksesta sekä muutamaa vuotta myöhemmin käynnistyneistä EU-rahoitteisista monenvälisistä Interreg- ja Tacis-hankkeista. Yhteistyö kulminoitui vuonna 2000 perustettuun Euregio Karelia -yhteistyöalueeseen ja -foorumiin, johon Pohjois-Karjalan maakunnan ja Karjalan tasavallan ohella liittyivät Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan maakunnat. Lähialueyhteistyön rahoittajina toimivat ministeriöt ja EU, mutta yhteistyötä tehtiin myös pienimuotoisesti ja epävirallisesti julkisrahoitteisten hankkeiden ulkopuolella.

Lähialueyhteistyö läpäisi 1990-luvulla nopeasti lähes kaikki yhteiskunnallisen toiminnan kentät kansanterveydestä kulttuuriin, matkailusta koulutukseen, tutkimuksesta maatalouteen ja seurakuntatyöstä liike-elämään niin, että sen koko laajuutta ja moniulotteisuutta on jopa vaikea hahmottaa. Tutkijalle aihe on avannut kiinnostavia tarkastelukulmia Suomen henkiseen ilmapiiriin ja alueiden merkitykseen historiallisesti varsin poikkeuksellisena ajankohtana. Artikkelimme liikkuu ylätasolla, poliitikkojen ja virkamiesten käymässä julkisessa keskustelussa. Se kuvaa lähialueyhteistyön merkitystä Suomen kansainvälisen profiilin ja uuden idänpolitiikan rakentumisessa, mutta myös aluepoliittisena työkaluna. Esittelemme lähialueyhteistyön alueellisen ulkopolitiikan muotona, joka haastoi keskitetyn kansallisvaltion toimintaperiaatteita ja valtasuhteita. Samalla artikkeli tuo historiapoliittisen näkökulman Suomen Venäjä-suhteen rakentumiseen lähivuosikymmeninä.