Suomen suhde itänaapuriin on ollut kautta historian kysymys, joka on voimakkaasti vaikuttanut Suomen asemaan, toimintatilaan ja toimintamahdollisuuksiin. Kompleksista suhdetta ovat leimanneet maailmanpolitiikan käänteet sekä Venäjän/Neuvostoliiton sisäiset muutokset. Jälleen kerran ollaan sen tilanteen edessä, että Venäjän arkistoihin ei ole pääsyä. Tätä kirjoitettaessa 30. marraskuuta 2023 Suomen ja Venäjän välinen itäraja on suljettu kokonaan, ja sulun on määrä kestää kaksi viikkoa. Tilanne on hyvin poikkeuksellinen, sillä viimeksi vastaavassa tilanteessa on oltu toisen maailmasodan aikana.
On päivänselvää, että niin kansalaisia kuin tutkijoitakin kiinnostaa, miten tähän tilanteeseen on jouduttu. Kysymykseen ei ole suoraa vastausta, mutta selvää on, että sitä on haettava historian kehityskulkuja tarkastelemalla. Historia on monikerroksista ja monitulkintaista. Menneet tapahtumat auttavat meitä aukaisemaan ja ymmärtämään kehityskulkuja ja hiljaisia virtauksia, joille omassa ajassa ollaan ehkä sokeita tai joita ei haluta nostaa esiin.
Valtioneuvos Johannes Virolaista käsittelevässä artikkelissani pyrin nostamaan esiin menneisyyden ambivalentteja ja ristiriitaisiakin ulottuvuuksia. Tuon esiin, miten nimenomaan biografinen tutkimusmenetelmä voi auttaa näkemään ristiriitaisuuksia, epäloogisuuksia, hiljaisuuksia ja vaiettuja aiheita – sekä tunnistamaan syitä niiden taustalla.
Tarkastelun kohteena on Neuvostoliiton kaksijakoinen suhtautuminen Virolaiseen. Kansainvälisissä yhteyksissä, kuten Parlamenttienvälisessä liitossa(IPU, Inter-Parliamentary Union), häntä pidettiin Neuvostoliiton ”ystävänä”, kun taas kotimaan politiikassa Neuvostoliiton edustajat leimasivat hänet neuvostovastaiseksi pyrkien varmistamaan, ettei Virolaisesta tulisi koskaan presidenttiä.
Artikkelissa avaan tämän ristiriitaisuuden taustoja ja syitä. Lisäksi osoitan, että niin sanotun keskitason poliittisilla toimijoilla oli kylmän sodan aikaisessa maailmassa sen laatuista vaikutusvaltaa, jota edes Neuvostoliiton kaltainen autoritäärinen valtio ei voinut sivuuttaa. Kyse ei ollut vain johtajista ja ylätason politiikasta (’high politics’) vaan hyvin monimutkaisesta ja -tasoisesta yhtälöstä, jossa eri johtajat, kuten presidentti Kekkonen, tarvitsivat Virolaisen kaltaisia toimijoita saadakseen yhtälön toimimaan.