Kolmena talvisena kuukautena 1596–97 Ruotsin valtakunnan  suomalaisten osien läpi pyyhkinyt talonpoikaiskapinoiden aalto eli nuijasota on edelleen, yli 400 vuotta myöhemmin, tunnistettava osa suomalaista historiakulttuuria.

Aikakautta käsittelevä historiankirjoitus alkoi 1600-luvun alussa ja vuosisatojen kuluessa on tuotettu sadoittain tekstejä – temaattisia monografioita, yksittäisiä tieteellisiä artikkeleita ja kansantajuisia yleisesityksiä. Lisäksi 1590-lukua koskevista tulkinnoista on käyty ainakin muutama kiihkeä akateeminen ”sota”, jossa vastustajien tutkijantaitoja on nuijittu varsin säälimättömästi akateemisten aikakauskirjojen sivuilla.  Aikakaudesta on myös kirjoitettu kymmeniä romaaneja, oopperoita, näytelmiä ja runoja. Nuijasodan keskeispaikoista todistavat muistomerkit täplittävät ilmajokista maisemaa ja Jaakko Ilkka marssi nuijineen sotienvälisenä aikana jopa makeiskääreissä.

Nuijasotaan ja sen sankareihin voidaan nykyisin suhtautua hieman toisin kuin 1900-luvun sotiin, joiden tunneilmasto vaikuttaa edelleen kulttuurissamme. Riittävän pitkä ajallinen välimatka tarkoittaa, että tätä ”tummaa”, ”synkkää” tai ”vaikeaa” kulttuuriperintöä voi jo lähestyä huumorinkin keinoin. 2000-luvun alussa sosiaalisessa mediassa kiersi meemi ”Kiitos nuijasodan veteraanit, aina kannattaa yrittää!”. Mauri Kunnaksen kuvakirjassa ”Koiramäen Suomen historia” (2017) kapinallisiin touhuihin 1590-luvun puolessavälissä mukaan lähteneen fiktiivisen talonpoikaisjohtaja Kuumalan Kallen tomera vaimo Kaisa puolestaan ripustaa puolisonsa tarpeen tullen aitan katon rajaan porsaspuntariin rauhoittumaan.

Tämä kaikki on nuijasodan pitkää tai syvää tulkintahistoriaa ja sellaisena yksi rihma suomalaista historiakulttuuria. Lähihistoria-lehden uudessa numerossa ilmestyvässä artikkelissani pysähdytään 1900-luvun alkuun ja kysytään, miksi palkittu kirjailija, teatterinohjaaja ja lehtimies Kasimir Leino kirjoitti tuolloin massiivisen, 600-sivuisen historiallisen näytelmän ”Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming” (1901), jonka esittämiseen teatterin lavalla meni lähes 10 tuntia. Mikä 1900-luvun alun poliittis-sosiaalisessa tilanteessa teki 1590-luvusta jälleen ajankohtaisen? Kuinka Leino muokkasi ja muutti aiempaa, erityisesti 1800-luvun tulkintatraditiota? Entä miten näytelmä ja sen teatteriesitykset otettiin vastaan aikakauden lehdistössä, jonka ilmaisuvapautta rajoitti bobrikovilainen sensuuri? 

Artikkeli osoittaa, että erityisesti Jaakko Ilkka -kuva muuttui 1900-luvun alussa. 1800-luvun näytelmäkirjailijat olivat vähitellen siirtäneet tapahtumakuvauksen painopistettä 1590-luvun aatelispiireistä ilmajokisiin talonpoikiin, mutta pitivät talonpoikien kapinallisia yrityksiä edelleen joko vaarallisina tai naurettavina. Historioitsija Yrjö Koskisen mukaan (1877) Ilkka oli ”käskijä-kykyä vailla”. Leinon kynä piirtää näkyville harkitsevan ja auktoriteettien haastamisen laillisuutta pitkällisesti pohdiskelevan talonpoikaisjohtajan, johon suomenkielinen koulutettu keski- ja yläluokka pystyi laajan lehtikirjoittelun perusteella selvästi samastumaan. Tästä Ilkasta löytyi tarttumapintaa 1890-luvun poliittisessa ilmastossa, jossa jokainen joutui ratkaisemaan oman asennoitumisensa venäläistämispyrkimyksien laillisuuteen ja siihen, minkälainen vastarinta oli oikeutettua.

Lehdistö pystyi myös kommentoimaan epäsuorasti poliittista tilannetta arvioimalla Leinon näytelmää; artikkelissa osoitetaan, kuinka tällaisesta ”teospuheesta” voi tulla kyseisen tekstin sisältöä ja sen eri näkökulmista tulkittua sanomaa toistava ja voimistava kaikukammio, jonka olemassaolo tekee yksittäisestä teoksesta sen konkreettista sivumäärää vaikuttavamman kulttuurisen kokonaisuuden.

1900-luvun alun ”uusi Ilkka” on lisäksi mahdollista nähdä äänioikeusuudistuskeskusteluiden yhteydessä syntyneen ideaalikansalaisajatuksen valossa. Samalla saatettiin juhlia suuriruhtinaskunnan suomenkielisen sivistyneistön perustamismyyttiä sen omasta kansanomaisuudesta ja ei-eliittiydestä.  Jaakko Ilkasta oli kuitenkin moneksi. Myös sosialistinen lehdistö osallistui keskusteluun Leinon näytelmästä ja määritteli Ilkan osaksi omaa luokkataistelukuvastoaan. Kaiken kaikkiaan tuntuu melkein siltä, että suomenkieliseen kulttuuriin identifioituvien piirissä syntyi jonkinlainen fanikulttuuri, kollektiivinen hullaantuminen tähän yli 300 vuotta aiemmin mestattuun talonpoikajohtajaan.

Kasimir Leino osallistui näytelmällään suomalaiskansallisen historiakulttuurin ja menneisyyssuhteen rakentamiseen ja sen tapahtumakaanonin määrittelemiseen. Näytelmän massiiviset mittasuhteet saivat teatterikriitikot pohtimaan mitä näytelmästä voisi jättää pois, eli samalla sitä, mikä osa tuolloin tunnetusta 1590-lukukuvastosta aatelislinnoineen ja talonpoikaisleireineen oli kaikkein ”suomalaisinta”. 1900-luvun alussa päädyttiin varsin yksimielisesti Jaakko Ilkkaan kumppaneineen.

Kasimir Leino sai näytelmästään korkeimman valtionpalkinnon, 1500 markkaa, vuonna 1902. Näytelmä ja sen laatija vaipuivat kuitenkin pian unohdukseen ja 1940-luvulla laaditussa kirjallisuushistoriassa ”Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming” kuitataan penseästi keskinkertaisena historiallisena draamana. Toisaalta näytelmän eri osia esitettiin hyvinkin erilaisissa yhteyksissä sotienvälisessä Suomessa ja Leinon näytelmällä lienee ollut vaikutuksensa ensimmäisen tasavallan kukoistavaan nuijasotasuhteeseen. Kenties tämän unohdetun historiallisen näytelmän jälkiä on siis löydettävissä vielä nykyisestäkin historiakulttuuristamme.