Tarkastelen Lähihistoria-lehdessä ilmestyneessä artikkelissani Suomen Nato-politiikan varhaisia vaiheita vuosina 1994–1997. Miten rauhankumppanuuteen (Partnership for Peace, PfP) nojaava Nato-ratkaisu syntyi? Millainen yhteistyökumppani Suomi oli? Artikkelin keskeistä aineistoa ovat ulkoasiainministeriön arkisto, Kansallisarkistossa säilytettävät presidentti Mauno Koiviston ja presidentti Martti Ahtisaaren yksityisarkistot sekä tasavallan presidentin kanslian arkisto.

Suomen etenemistä rauhankumppanuuden tiellä on yleisesti pidetty suoraviivaisena. Suomi näyttäytyy esimerkillisenä Naton kumppanina, joka on panostanut merkittävästi omaan ja alueelliseen turvallisuuteensa pyrkimättä vapaamatkustajaksi. Tässä tutkimuksessa kuitenkin osoitan, että Suomen hakeutuminen yhteistyöhön Naton kanssa ei ollut mutkatonta.
Ulkopoliittisen johdon tavoitteena oli integroida Suomen Nato-yhteistyö osaksi kylmän sodan jälkeistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jossa painotettiin sopeutumista yhteistyörakenteisiin ja aktiivista osallistumista niihin. Nato-suhdetta kehitettäessä poliittisen johdon ja virkamiesten oli samalla otettava huomioon, että rauhankumppanuustoiminta herätti jännitteitä kotimaisessa keskustelussa.

Suomen profiili oli alkuvaiheessa matala, mutta Bosnian sota toimi Nato-politiikan katalyyttina. Bosnian kriisinhallintaoperaatiota pidettiin koetinkivenä uudelle yhteistyövaraiselle turvallisuusjärjestykselle, johon myös Venäjä haluttiin sitouttaa. Samalla Suomi suhtautui kriisinhallintaan varovaisesti: operaatioihin lähetettävien joukkojen kokoonpano ja voimankäyttövaltuuksien rajoitukset loivat kuvan maasta, jolle osallistuminen Naton johtamiin toimiin oli vaikeampaa kuin muille sotilaallisesti liittoutumattomille maille.

Suomen liittymistä Natoon vuonna 2023 on usein tulkittu johdonmukaisena jatkumona 1990-luvulla alkaneelle kehitykselle. Jäsenyysratkaisuun johtaneet motiivit ja päätöksentekoprosessi syntyivät kuitenkin yllättävissä olosuhteissa Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan. Vaikka kansainvälinen toimintaympäristö on muuttunut ratkaisevasti, vallitseva tilanne heijastaa suomalaisen ulkopolitiikan pitkäjänteistä jatkuvuutta ja asteittaista suuntautumista länteen. Suomen Nato-politiikka on ollut pitkälti reaktiivista ja muotoutunut ennen kaikkea suurvaltasuhteiden kehityksen myötä.